Olin viikonloppuna Tukholmassa. Tuntui ihan ihmeelliseltä, että työpäivän jälkeen voi kaikessa rauhassa pakata laukkunsa, ajaa kentälle ja tunnin lennon jälkeen laskeutua koneesta naapurinvaltion pääkaupungissa.
Tukholman päärautatieasemalla se tunne tuli päälle. Suurkaupunkifiilis. Katsoin kahviloita ja niiden tarjontaa, katsoin ohikulkevia ihmisiä. Tuntui hyvältä. Ja silti, hetkeä myöhemmin hotellin täpötäydessä aulassa tuli pikkukaupungissa liian pitkään asuneen ihmisen pieni paniikki päälle. Oli meinaan niin moderni lobby, että hotellin vastaanottoa piti hetki etsiskellä. Kävi mielessä, että näinkö minustakin alkaa löytyä väenpaljoudessa ahdistusta oman isäni tapaan, joka halusi poistua saksalaisesta Ikeasta joulun aatonaattona.
Rakastin asumista Lontoon kupeessa, rakastin asumista Stuttgartin kupeessa ja rakastin Berliiniä. Aluksi inhosin Wilhelmshavenia ymmärtämättä, että tunnin ajomatkan päässä oli Hollannin puolella Groningen ja etelässä Bremen. Silloin en olisi voinut kuvitella asuvani myöhemmin pysyvästi Kokkolassa.
Lasten kannalta asuminen suomalaisessa pikkukaupungissa on kätevää. Se ympäristö tarjoaa heille turvallisen tavan varttua aikuiseksi. Olenhan minäkin niistä juurista kasvanut urbaaniksi aikuiseksi, ihmiseksi joka viihtyy yhtälailla suurkaupungin vilinässä kuin maalaismaisemassa. Kun itse on lentänyt ensimmäisen kerran lentokoneella Rhodokselle 18-vuotiaana, on oma jälkikasvu aloittanut lentomatkailun alle vuoden iässä. Esikoinen on lentänyt ennen kahta ikävuottaan toistakymmentä kertaa, kuopus lähes yhtä paljon. Kumpikin on käynyt kolmella mantereella ennen kymmenettä ikävuottaan. Mihin he vielä ehtivätkään?
Koti on siellä missä sydänkin on. Siksi oli ihanaa hakea lapset eilen mummolasta, jossa toinen pomppi trampoliinilla ja toinen makoili sängyllä. Ajaa kotiin, avata ovi ja tuntea oman kodin tuoksu. Meidän koti, pikkukaupungissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti