Joskus parikymppisenä olin yhteiskunnallisesti aika valveutunut ja kantaaottava. Sittemmin terävimmät kulmat on hioutuneet ja elämänkoulu opettanut, mutta edelleen seuraan yhteiskunnallisia asioita mielelläni. Lokakuussa maassa on kunnallisvaalit. Joskus aikaa sitten kuvittelin itselleni poliitikon uraa. Onneksi järki tuli päähän, kiitos puolison.
Hyvä kun vuosi oli edes vaihtunut, kun kannattamastani puolueesta otettiin yhteyttä ja pyydettiin lähtemään kunnallisvaaleihin ehdolle. Minun oli helppo sanoa ei ja perustella se perhesyillä. Perheestä, työstä ja rakkaudestani vapaa-aikaani (lue: LesMills jumppiin ja hevoseeni) johtuen en voisi kuvitella viettäväni aikaani puuduttavissa kokouksissa yhtään enempää kuin on pakko.
Kyllä minä ymmärrän, miksi ehdokkaita on vaikea saada. Niukkuutta ei ole mukava jakaa, eikä edessä ole tiedossa lihavia kuntatalouden vuosia. Päinvastoin. Mutta minulla sekään ei ole syy, vaan se etten yksinkertaisesti arvota yhteisten asioiden hoitoa omassa arvomaailmassani tällä hetkellä ohi perheeni tai oman hyvinvointini.
Istun työssäni päivät pitkät palavereissa. On muistiota toisensa perään. Ehkä suhtautuisin luottamusmiehen rooliin toisella tavoin, jos kököttäisin traktorin ohjaamossa, kaupan kassalla tai kukkapenkin laidalla työkseni. Mutta miksi jatkaisin kokouksissa istumista vapaaehtoisesti vielä illallakin kinastellen pätemisen haluisten luottamushenkilöiden ristiaallokossa?
Toimin työssäni joskus esittelijänä luottamushenkilöille ja näen sitä toimintaa. Luottamushenkilöiden todellisen päätösvallan kanssa tilanne on vähän niin ja näin, kun suurin osa ajasta on kuitenkin kompromissien hakemista ja eri ryhmittymien ristiinvetämistä.
Kyllä minä varmaan kansalaisvelvollisuuteni täytän ja käyn äänestämässä. Tai sitten en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti