Nimittäin siihen malliin, että peruutin valkoisella unelmalla pihasta lähtiessäni naapurin puolelle pysäköityy autoon. Puolustukseksi sen verran, että auto oli pysäköity paikkaan, jossa ei tavanomaisesti pidetä autoja, puolittain ajoradalle. Silti, en katsonut huolella taakseni, ja niinhän siinä kävi, että valkoisesta puskurista jäi maalia vanhan viininpunaisen Fordin takarenkaan päälle. Voi että harmitti.
Puoliso sanoi osuvasti asiasta kertoessani, että oliko taas vähän vauhtia. Olipa tietenkin, jumpalle hoppu. Vapaapäivänä. Tosi typerää.
Onneksi on puoliso, joka tipauttaa säännöllisin väliajoin maan pinnalle, kun alkaa mennä liian kovaa. Kovaa menee silloin, kun töissä on tuuraamista ja kalenteri täysi. Silti, nyt ei pitäisi olla minnekään kiire.
Hermoilin sitäkin, kun hevoselta oli lähtenyt taas kenkä ja askellus oli epävarmaa. Eikö jalka kestäkään? Juuri nyt, kun olen saanut tallitouhuihin apua. Jääkö minulle itselleni pelkkä hevosen kuntouttaminen? Kun sitten sunnuntai-iltana vihdoin nousin itse ensimmäisen kerran viiteen päivään hevoseni selkään, tajusin, että kiviähän se taas varoo. Metsän siimeksessä askel oli yhtä rento ja pitkä kuin aina, mitä nyt joku käpy kavionpohjaan osuessaan tuntui ikävältä.
Kun ihminen väsyy, tuntuvat kaikki pienetkin haasteet tai takapakit musertavilta. Onneksi nyt on uusi viikko ja hieman väljempi kalenteri. Muistan rauhoittua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti