On in olla uupunut

.Viime päivien puheen aihe on ollut Itä-Suomessa tapahtunut surmanajo, jossa kolmikymppinen kolmen alle kouluikäisen lapsen äiti ajoi tahallisesti itsensä ja lapsensa kuoliaiksi törmäämällä linja-autoon. Linja-autossa matkusti muiden matkustajien joukossa naisen puoliso ja nuorimpien lasten isä. Teollaan nainen paitsi päätti omasta ja lastensa elämän päättymisestä, hän myös riskeerasi monien muiden ihmisten hengen.

Uutisoinnin perusteella nainen oli ilmeisen uupunut ja epätoivoinen. On vaikea kuvitella, miten suureksi epätoivon on täytynyt kertyä, jotta näin radikaaliin ratkaisuun voi päätyä. Sosiaalisessa mediassa tekoa on perusteltu pienten lasten vanhempana olemisen raskaudella. Siitä on vielä aika pitkä matka oman lapsen tappamiseen. 

Nykyään on jotenkin in olla uupunut. Varsinkin jos on pienten lasten äiti. Lainkaan väheksymättä raskauden jälkeistä masennusta, nukkumisvaikeuksia ja yöheräilyn aiheuttamaa väsymystä, joskus tuntuu, että asiaa hieman liioitellaan. Aktiivisessa lapsentekoiässä olevilla kun on usein niin paljon muutakin menossa elämässä, että lapsen syntymisen aiheuttama sitoutumisen pakko tuntuu rajoitukselta. Yhteiskuntaa huudetaan apuun ja isovanhempia lastenhoitoon, pitää olla tukijaa siellä ja täällä. 

En usko, että lapsen syntymä antaa kenellekään oikeutusta muuttua itsekeskeiseksi idiootiksi, jonka pitää saada omaa aikaa hinnalla millä hyvänsä. Lapset voi jättää tekemättä, jos vastuu tuntuu liian suurelta. Ne voi myös antaa sijoitettavaksi, jos ote elämästä kerta kaikkiaan katkeaa. Apua on saatavilla vaikka millä mitalla, jos sitä tajuaa pyytää. 

Saadessani omat lapseni olin alle 30-vuotias, ulkomailla asuva jääkiekkoilijan vaimo. Elämä oli ollut vuosikausia helppoa kuin heinänteko. Välillä vähän pintaliitoakin. Lasten santi ei ollut itsestäänselvyys, vaan ensimmäistä ehdittiin odotella yli neljä vuotta. Ehkä siksi äitiys kolahti aivan täysillä. Siitä tuli elämäntehtävä minulle, joka en koskaan ollut kokenut mitään varsinaista vauvakuumetta ja kieltämättä pidin itsenäisyydestä ja huolettomasta elämästä pariskuntana.

Kun asuu ulkomailla kahden vaippaikäisen kanssa, ikäeroa 1v3kk, työsuhdeasunnossa, josta joutuu muuttamaan ihan milloin tahansa, on naimisissa miehen kanssa, joka tekee päivätyötä ja illat harjoittelee ja viikonloput pelaa lajia, jossa tulevaisuus punnitaan joka huhtikuussa, on pakko osata organisoida. Kannoin ruokaostokset Ikean kasseissa lapset sylissä toiseen kerrokseen, pidin kiinni päivärutiineista ja yritin elää hetkessä. Ehkä aika kuultaa muistot, mutta kaipaan sitä aikaa. 

Kerran tunnistin itsessäni ahdistusta tavanomaista enemmän. Mies oli lähdössä työmatkalle keskellä viikkoa (pelimatkoja oli joka ikinen viikonloppu) ja tajusin, etten koskaan pääse minnekään pois siitä kaupungista. Sen jälkeen aloimme tehdä joskus päiväreissuja naapurimaahan tai perhe otettiin mukaan työmatkoille. Sain kuulla voivotteluja jaksamisestani, ei tietenkään keneltäkään Saksassa, vaan koti-Suomesta. Tosiasiassa elin silloin elämäni parhaita vuosia, ainakin perheen näkökulmasta. Eniten saan kiittää miestäni. Hän elätti meitä, ahkeroi minlä ehti, mutta oli aina kotona ollessaan läsnä. Sellaisen miehen kanssa olisi pitänyt saada enemmän lapsia. Lapsemme saivat parhaan mahdollisen isän. 

Meidän vanhempien ensisijainen tehtävä on tarjota lapsillemme tulevaisuus. Siihen ei tämä murhakuski pystynyt. Koitetaan me muut pystyä. 

Puhutaan pelaamisesta

Tällä viikolla kotipaikkakunnalla vietetään Puhutaan rahapelaamisesta -viikkoa. Kaupungin sosiaalitoimi on satsannut peliongelmaisten hoitoon mm. lisäämällä henkilöstön osaamista peliriippuvuudesta. Suomessa arvioidaan olevan noin 110 000 peliongelmaista, ja aihe koskettaa laajaa joukkoa heidän perheenjäseniään ja läheisiään. Pahimmillaan peliriippuvuus aiheuttaa merkittäviä taloudellisia, sosiaalisia ja mielenterveydellisiä ongelmia.

Kasvoin perheessä, jossa kaikenlaiseen uhkapelaamiseen suhtauduttiin kielteisesti. Kuvaavaa on, että vasta amerikkalainen vaihto-oppilas opetti perheellemme muutamia korttipelejä. Mitä vanhemmaksi itse tulen, sitä enemmän alan huomaamaan tietynlaisen kristillisen arvopohjan kasvatuksessani, vaikka pidänkin suhdetta uskontoon ja kirkkoon enemmän tapauskovaisuutena. Lapsuudessani matkustettiin sen ajan mittapuun mukaan usein esimerkiksi laivalla Ruotsiin. Muille lapsille laivamatka oli usein pelilaitteiden paratiisi. En muista koskaan käyttäneeni ainuttakaan sellaista pelilaitetta. Kasvatuksessani korostettiin säästäväisyyttä ja moraalia. Rahan tuhlaaminen pelilaitteisiin oli silkkaa rahan haaskausta ja osoitti arvostelukyvyn puutetta. Eikä pelaamattomuus rajoittunut vilkkuvien pelilaitteiden välttelyyn, vaan koski myös veikkaamista. Tämä siitä huolimatta, että kävimme säännöllisesti totopelaamisen taivaassa eli raveissa. Totoaminen ja hevosen omistaminen eivät kuuluneet meillä yhteen.

Kerran yläasteikäisenä nuokuimme ystävien kanssa huoltoasemalla. Jollain oli vähän rahaa, jonka laitoimme pajatsoon. Voitimme niin ison määrän markan kolikoita, etteivät ne meinanneet mahtua taskuihin. Se on takuulla elämäni ainoa pelilaitteesta saatu rahapelivoitto.

Kun tausta on tämä, potee edelleen aikuisenakin huonoa omaatuntoa satunnaisesta Angry Birdsin pelaamisesta. Ja huomaa sisällään pahoittelevansa niiden puolesta, jotka kansoittavat kauppojen pelilaitteet. Toisaalta kiitos heille, että tulevat samalla tukeneeksi suomalaista kulttuuria, urheilua ja taidetta. Eivätkö he ihan oikeasti tajua, että Veikkaus voittaa aina?

Ulkona syömässä

Onpas pitkä aika hurahtanut edellisestä postauksesta! Voiko tätä enää edes bloggaamiseksi sanoa? No, nyt aloitetaan taas.

Kuuntelin autossa radiosta, kuinka Saksassa paljon matkustellut mies kertoi kokemuksistaan ja suhteestaan suomalaiseen ravintolakulttuuriin. Monen sikäläisiä oloja tuntemattoman korvia olisi saattanut jo alkaa kuumottamaan tai ainakin mielialaa kirvoittamaan miehen puheet. Ne kun suitsuttivat saksalaista ravintokulttuuria mennen tullen. Mies kertoi kuinka kaksi henkilöä voi syödä hyvässä gasthausissa Hampurin kupeessa reilulla kolmella kympillä hyvän illallisen ja palan painikkeeksi kuusi tuoppia olutta. Tai asua Wismarissa viehättävässä hotellissa vajaalla viidelläkympillä ja maksaa oluesta kaksi euroa. Mies kertoi myös siitä, että Saksassa ei koskaan tarvitse mennä tyhjään ravintolaan. Ja vaikka yhdeltäoista yöllä voi poiketa autobaanalta rampille, pysähtyä sikäläiselle liikenneasemalle ja ostaa pullon Bacardia. Yhtäkään puliukkoa mies ei ollut koskaan Saksassa nähnyt.

Kyllä niitäkin asozialeiksi nimitettäviä laitapuolen kulkijoita toki löytyy, mutta totta se on, että epämukavan voimakkaasti humaltunut saksalainen on harvinaisuus. Tämä siitä huolimatta, että saksalaisen kodin perusvarustukseen kuuluu aina olutkori paikallisen panimon olutta vierasvarana ja iästä riippumatta kansalaiset tykkäävät käydä oluella tai viettää iloisia, hyvän ruoan sävyttämiä iltarientoja.

Kun asuimme Saksassa, kävimme vähintään kerran viikossa syömässä ulkona. Kotipelien jälkeen koko joukkue perheenjäsenineen kokoontui yhteen ravintolaan syömään, ostoksilla ollessa oli tavanomaista piipahtaa syömään ja pikaruokapaikkojakin tuli käytettyä. Pienet lapset olivat aina mukana.

Kun palasimme Suomeen, yritimme jatkaa samaa kulttuuria. Parin kerran jälkeen mieheni sanoi, että nyt riittää. Hän ei halunnut maksaa 100 euroa siitä ruoasta, joka eteemme saimme, kun olimme tottuneet ruokailemaan parilla kympillä paljon paremmin. Aika pian suomalaistuimme ja aloimme tehdä ruokaa kotona. On niin paljon mukavampaa valmistaa hyvää ruokaa itse tietäen mitä suuhunsa laittaa, kun maksaa itsensä kipeäksi ala-arvoisesta uruguaylaisesta kanasta. Nykyään ulkona syöminen on rajoittunut lounasruokailuun, satunnaiseen pizzan hakemiseen kotiin ja liikenneasemien bulkkiruokaa jääkiekkopelireissuilla ja mökkimatkoilla syöden. Vähän nolottaa, miten vähäisen panoksen sitä antaakaan paikalliselle ravintolatarjonnalle.

Jossain mättää ja pahasti, kun meiltä puuttuu samanlainen ulkonasyömisen kulttuuri kuin esimerkiksi jo Ruotsissa. Tukholmassa jokin aika sitten käydessäni lauantai-iltana ravintoloissa oli valtavasti lapsiperheitä viettämässä aikaa yhdessä, usein useamman sukupolven voimin. Meillä poteroidutaan koteihin, niihin isolla lainarahalla rakennettuihin, Avotakan opeilla sisustettuihin kliinisiin linnoihin, joissa yhä harvemmin asuu onnellisia perheitä.

Tein tänään ruoaksi juustoista kanakeittoa. Yhtä hyvää keittoa en ole tainnut koskaan ravintolassa syödä, en missään maassa.

Erilaisia kansoja

Itänaapurimme Venäjän kansasta jotkut menneisyyden jäänteissä pyristelevät intoilijat puhuvat vanhana kulttuurikansana. Tällä tarkoitetaan yleensä erityisesti perinteistä venäläista taidetta, klassista musiikkia, teatteria, balettia ja oopperaa. Näissä asioissa venäläisellä kulttuurilla on vahva, osittain jopa maailman paras osaaminen. Siihen se sitten jääkin.

Maassa, jossa toisilla on rahaa enemmän mitä he koskaan elämässään pystyvät käyttämään ja toiset elävät omavaraistaloudessa, ei ole demokratiaa, sananvapautta eikä tasa-arvoa. On suurvalta-ajattelun himmentämä johtaja, joka painii karhujen kanssa, hyppää laskuvarjolla ja lentää hävittäjäkoneilla. Niin extremeä kuin nämä puuhat omalla tavallaan ovatkin, ovat ne kuitenkin aika kaukana länsimaisen kansanjohtajan vahvuuksista. Samaan aikaan Venäjän länsinaapurissa on nuorta, aktiivista ja kansainvälistä kaartia edustava pääministeri, joka juoksee maratoneja ja harrastaa triathlonia. Kumpikahan on enemmän tätä päivää?

Kyllä Venäjän päämiehellä eittämättä suuri kannatus omassa maassaan on. Alkoholisoituvassa, ikääntyvässä ja kovaa kyytiä yhä enemmän eriarvoistuvassa ja vähäväkisemmässä maassa on perinteitä vahvan johtajuuden kunnioittamiseen. Aiemman tsaarinvallan ja kommunismin tilalle kaivataan vahvaa johtajaa. Putin palauttaa Venäjän aseman maailmanpolitiikassa. Iso valtio, vahva historia ja laajat luonnonrikkaudet. Voihan sitä vielä vähän kasvattaa. Aloitetaan Krimiltä, jatketaan Itä-Ukrainaan. Minne seuraavaksi? Luottavaiset suomalaiset, pikkuriikkiset baltialaiset...

Minun on hyvin vaikea luottaa ja arvostaa kansaa, jonka edustajat ampuvat kiihkoissaan alas matkustajakoneen, häpäisevät vainajat varastamalla ja ruumiita pilkkomalla sekä kieltävät kaiken aiheuttamansa. Minun on hyvin vaikea arvostaa kansaa, joka sokeasti ja naiivisti kuvittelee olevansa maailmanmahti ja kokee oikeudekseen toimia sen mukaisesti. Se ei voi olla sivistysvaltion kansa.

Seurakunnan jäsenenä

Eräs tuttavani aloitti yrittäjänä vuokraamalla seurakunnan entisen leirikeskuksen, jossa ei ole ollut vuosikausiin toimintaa homeongelmaisen päärakennuksen johdosta. Käsitykseni mukaan seurakunnat ovat viime aikoina muutenkin luopuneet kiinteistömassastaan jo pelkästään ylläpitokulujen takia.

Tässä tapauksessa oli ehtinyt käydä niin, että leirikeskuksen uinuessa homeista untaan olivat paikalliset kyläläiset omineet entisen leirikeskuksen omaan käyttöönsä ja alkaneet käyttää ulkotiloja ja grillikatoksia vapaasti. Pikkuhiljaa oli omittu paikka ikäänkuin kokonaan omaksi, oli kunnostettu paikkoja ja pidetty nurmikoita lyhyinä. Tämä kaikki sopimatta asiasta kiinteistön omistajan eli seurakunnan kanssa.

Kun seurakunta sitten löysi hyväuskoisen yrittäjän, joka oli valmis kehittämään toimintaa ja herättämään henkiin vanhan leirikeskuksen, nousivat kyläläiset sotajalalle. Vedottiin seurakunnan jäsenyyteen ja vaikka mihin. Ei haluttu, että yritys toimisi "meidän" leirikeskuksessa.

En ole koskaan ajatellut, että maksamalla muutama sata euroa kirkollisveroa vuosittain voisin käyttää seurakunnan omaisuutta kuten omaani. En ole myöskään ajatellut, että minulla seurakunnan jäsenenä olisi oltava vapaa pääsy esimerkiksi kirkon sakastiin tai seurakuntatalolle omien tarpeideni mukaisesti. Että vain menisin sisään ja alkaisin vaikka soittaa urkuja sillä perusteella, että maksan kirkollisveroa ja olen seurakunnan jäsen. Tällainen ajattelu oli kuitenkin leirikeskuksen läheisyyden kyläläisillä.

Tiedän olevani melko lailla maallistunut seurakuntalainen, mutta maksan kuitenkin aika ison summan kirkollisveroa vuosittain. En ole koskaan miettinyt eroavani kirkosta. En kuitenkaan käy kirkossa perhejuhlia, satunnaisia joulukirkkoja tai vielä satunnaisempia kirkkokonsertteja lukuun ottamatta. Vaikka olisin hartaampikin seurakuntalainen, en silti vaatisi seurakunnan omaisuutta vapaaseen käyttööni. Jotkut vaativat. Onko se kristillisyyttä?

Mökkeilyn muutos

Vielä muutama vuosi sitten kotipaikkakunnalla ei meinannut löytää ostettavia kesämökkejä. Joitakin lautarakenteisia, vetoisia ja homeisia murjuja saattoi ylihinnoiteltuina ja ilman omaa rantaa olla myynnissä, mutta kaikki paremmat kulkivat suvuissa eteenpäin. Kunnes kaupunki muutti tonttipolitiikkaa ja alkoi hinnoitella tontit enemmän ja vähemmän markkinalähtöisesti. Jopa alkoivat ostajan markkinat.

Tonttipolitiikkaa merkittävämpää on kuitenkin, miten paljon ihmisten ajankäyttö on muuttunut. Halutaan tehdä muutakin kuin kaiket vapaa-ajat kunnostella mökkiä, pilkkoa polttopuita ja leikata nurmikoita. Lomaosakkeessa on helppoa  ja mukavaa elellä, golfata tai käydä välillä kylpylässä. Puhumattakaan Välimeren lomailusta. Kyllä all inclusive loma aina yhden puuceen tyhjennyksen voittaa.

Nyt mökkeilyn vähentyminen alkaa jo näkyä mökkipaikkakuntien yritysten myynnissäkin. Aikaa mökeillä vietetään kuulemma entistä vähemmän, ja sitä kautta tietenkin myös ostot ja kuluttaminen vähenee. Mökkeihin investoinnit pienenevät, ei korjailla entiseen malliin. Ajat muuttuvat.

Tänä päivänä moni ikäiseni maksaa isoa asuntolainaa. Talo on rakennettu sillä ajatuksella, että siinä asutaan loppuikä. Kotia laitetaan isolla rahalla ja maksetaan hitaasti. Siinä tilanteessa ei kiinnosta ottaa lisälainaa kesämökin takia.

Tuskin meilläkään olisi Kurjenmiekkaa, ellei mieheni olisi saanut tonttia lahjaveron maksamista vastaan. Siihen meni kutakuinkin kaikki Saksasta säästöön jääneet rahat, mutta eipä ole otettu euroakaan velkaa mökin takia. Aina välillä loikoilen yläkerran sängyllä ja katson katon nauloja, jotka tiedän puolison vasaroineen. Rakentamiseen meni kauan ja vieläkin on jotain pieniä juttuja tekemättä, mutta onpa ainakin itse tehty mökki.

Kyllä minä tiedän, ettei mökkeily ole kaikkien juttu. Eikä tarvitsekaan olla. Itselleni Kurjenmiekka on kuitenkin paikka, jossa saan levätä kiireisen työn vastapainoksi. Elämä Itä-Suomessa on erilaista eikä sen näkeminen ja kokeminen ole lainkaan pahitteeksi. On mukava seurata luonnon heräämistä eri aikaan ja ihmetellä ilmastoeroja. Ja pyytää sitten miestä käynnistämään raivaussaha...

Hyvää alkanutta mökkikautta joko ikiomalla, melkein omalla tai vuokratulla mökillä!

Saagojen saarella

Työmatkalle Islantiin! Pakko myöntää, että olin itsekin innoissani, kun sain viime syksynä Norjassa tietää, että Naturbruksutdanning for voksne -hankkeen seuraava projektitapaaminen on Islannissa. Maalis-huhtikuun vaihteessa oltiin sitten niin pitkällä, että matka konkretisoitui. Kolmen ja puolen tunnin lento Icelandairin hyvin varustellussa Boieng 757 -koneessa Piin elämä elokuvaa katsoen matka sujui rattoisasti, vaikka minkäänlaista ruokaa lennolla ei saanutkaan. Jotenkin sitä odottaisi, että edes jotain snacksia tarjottaisiin yli kolmen tunnin lennoilla. Ylihinnoiteltujen perunalastujen tai muffineiden valitseminen menulistalta kun ei oikein houkuttele.

Keflavikissa meitä odotti muu hankeväki, ja lähdimme yhdessä pikkubussilla kohti Borgarnesia. Parin tunnin ajomatkalla alkoi selvitä, mihin olimme tulleet. Maisemat olivat karuja, aavikkoisia ja paikoitellen jylhien vuorien halkomia. Tuli mieleen Egypti, sillä erotuksella että Islannissa hiekan tilalla oli kiviä.

Majoituimme perillä Borgarnesissa pieneen hotelliin, jonka nimi jäi epäselväksi oliko se oikeasti Hotel Hafnarfjall vai Hotel Brú. Ensimmäinen vaihtoehto oli todennäköisempi, sillä hotellia taisi pyörittää uusi omistaja. Pikkuisen kiire heillä olikin meidät vastaan ottaa, sillä remontti hotellissa oli melko lailla kesken ja remonttimiehet saapastelivat edestakaisin saapuessamme. Olen kerran elämässäni majoittunut vaatimattomammassa majatalossa ja se kerta oli hätämajoituksessa Siinain aavikolla tammikuussa 2012. Onneksi entuudestaan oli tiedossa, ettei hotellissa juuri ehdi tiukan ohjelman takia oleilemaan. Ja toimihan siellä sentään wi-fi. Tai toimi ja toimi...

Huone oli kuitenkin puhdas ja lämmin ja suihkusta tuli melkein joka kerran lämmintä vettäkin. Jos ei välitä rikin hajusta vedessä, on vesi todella puhdastakin. Haju tulee siitä, että Islannissa käytetään runsaasti geotermistä energiaa eli kuumaa vettä suoraan kuumista lähteistä. Borgarnesin lämmin vesi tulee Euroopan suurimmasta kuumasta lähteestä Deildartunguhverista, joka syöksee 180 litraa 100-asteista vettä sekunnissa. Sitä riittää lämmittämään kaksi kaupunkia ympäristöineen 75 kilometrin säteella.

Deiltanguhverin lähde porottaa kuumaa vettä taukoamatta.

Deiltanguhverin lähteestä lähti putki kohti Borgarnesia ja Akranesia. Putki väliasemineen vaikutti melko uudelta. 

Tiistain ja keskiviikon kuljimme pitkin maataloustieteellisen yliopiston lähiseutuja Länsi-Islannissa ja perehdyimme yliopistossa hankkeen toimintaan eri maissa. Kävimme muun muassa Snorrastofan kulttuurikeskuksessa Reykholtissa, jossa kuulimme esityksen Islannin muinaisesta mahtimiehestä ja saagojen kirjoittajasta Snorri Sturlusonista. Lisätietoa kulttuurikeskuksesta löytyy täältä: Snorrastofan kulttuurikeskus

Snorri Sturlusonin (1179-1241) oma uima-allas. Melko hämmentävää, että jo 1200-luvulla Islannissa osattiin johtaa vettä kuumasta lähteestä uima-altaaseen.

Lähde sijaitsi noin 120 m altaasta. Kuvassa näkyy vesihöyryä lähteestä.

Kuumien lähteiden lähistöllä oli poikkeuksetta kasvihuoneita. Vasta viime vuosina kuumien lähteiden geotermista energiaa on alettu laajamittaisemmin hyödyntää asuintalojen lämmittämiseen.

Snorrastofan kulttuurikeskuksessakin oli kirkko, kuten kaikkialla muuallakin Islannissa. Jopa yliopiston kampuksella (pysyviä asukkaita noin 400) oli oma kirkko ja pastori.

 Tiistaina kävimme myös katsomassa kauniita vesiputouksia Reykholtissa. Ajettuamme jokilaaksoa sisämaahan päin eteemme tuli kaksi jäätikköä niiltä laskeva jäätikköjoki. Joen toisella puolen oli noin kilometrin levyinen laavakenttä, jonka läpi vesi suodattui jokeen.

Hvarnafloss eli Laavaputous Reykholtissa. 

Islannin maisemat ovat aavat. Metsiä ja puita ei käytännössä kasva missään, sillä metsät on aikoinaan hakattu nurin. Eroosio on voimakasta ja erityisesti havupuita pyritään istuttamaan mm. vuorten rinteille. Ainoa luonnollinen puusto on pensasmaisesti kasvava vaivaiskoivu. Maisemassa hämmentää asutuksen sijoittuminen laajalle. Kyliä ei varsinaisesti ole, vaan asutus maaseudulla on hajaantunut yksittäisille tiloille. Talot sijaitsevat kaukana kaikesta, niin naapureista kuin teistäkin. Yhdessä laaksossa saattaa olla parikymmentä taloa ja tietenkin kirkko. Ilmeisen uskovaista kansaa nuo islantilaiset.

Tyypillistä maisemaa maaseudulla.

Päivän päätteeksi ajoimme laaksossa parikymmentä kilometria soratietä paikalliselle nuorisoseuratalolle. Perillä meitä odotti melko vaatimaton rakennus ja vielä vaatimattomampi uima-allas. Olin hieman ihmetellyt miten ohjelman jokaiselle päivälle oli laitettu uintimahdollisuus, mutta sekin tuli hiljalleen selväksi. Islannissa on uimaloita kaikkialla missä on kuumia lähteitäkin. Uimaloiden vesi on lämmintä ja mineraalipitoisuuden takia tekee todella hyvää iholle. Tämän huomasi myös suihkuvedestä. Valitettavasti minulla oli selässä ompeleita ja osittain tulehtuneita arpia, enkä uskaltanut uida uimalassa kertaakaan. Välttämättä se ei ihan niin kovasti kaikkialla houkutellutkaan, vaikka toiset kehuivat kuumassa vedessä uintia ihanaksi kokemukseksi.

Viikko jatkui tiiviin ohjelman ja pitkien päivien merkeissä. Kävimme vesivoimalaitoksessa ja islanninhevosshowssa, lammastilalla ja puutarhakoululla. Kun vapaa-aika koitti eikä lentoja Suomeen ollut, kävimme makoilemassa Blue Lagoonissa ja islanninhevosvaelluksella. Kun sunnuntaiaamu koitti, olin ihan valmis lähtemään kotiin.

Yliopiston lammastutkimustilalla

Vesivoimalaitoksessa

Hellisheidin geoterminen voimalaitos

Kuumia lähteitä

Ihania issikoita!

Blue Lagoon

Rhòkur