Kun Kai soitti jääkiekkopelin jälkeen kotiin, samaistuin tuhansien kilometrien päässäkin hänen tunnelmaansa. Kun kotona katsoimme videonpätkiä pelistä, meinasin alkaa itkemään. Kuuntelin fanien laulua, pelaajien sisääntuloa, fanikatsomon fiilistä ja pelaajien kiitosta pelin jälkeen. Sain sanottua lapsille, että vaikka teistä ei koskaan tulisi NHL-tähtiä, te voitte silti päästä kokemaan saman mitä isi on kokenut. Sitä kannattaa tavoitella. Sanoin sen niille pienille pojille, jotka parivuotiaina istuivat kaikissa isänsä kotipeleissä mailat kädessä. Peleissä, joista he eivät muista mitään.
En olisi tämä ihminen ilman vuosia Saksassa. En olisi oppinut kieltä, joka tuli uniini tai ajamaan autobaanalla. En olisi oppinut sosiaalisia taitoja tai pärjäämistä missä vain. En olisi nähnyt uuden vuoden vastaanottoa Berliinin keskustassa, jossa ilma oli sakeana ilotulitteiden savusta. En olisi tavannut kuningatar Silviaa, kruununprinsessa Victoriaa, kuningatar Beatrixia, kruununprinssi Frederickiä tai Englannin kuninkaallisia Edwardia tai Sophieta. En olisi saanut Slovenian juhlarahaa tai istunut vip-vieraana rock-konserteissa tai jalkapallopeleissä. Ennen kaikkea, en olisi oppinut elämästä. En myöskään sen nurjasta puolesta.
Mieheni tuli kotiin, toi minulle perinteeksi muodostuneet tuliaiset Sternin ja Fit for Funin. Laitoimme Räuchermanniin kynttilän ja olimme meidän perhe. Perhe, jossa asuu aina Saksa sisällä.
Ensi viikolla mieheni menee taas Saksaan. Meille ei tule joulu ilman Stollenia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti