Ruumiin ravintoa

Paikallinen kulttuuritoimija kirjoitti tänään maakuntalehdessä teemasta, joka on Suomessa likimain tabu. Kyse on kouluruoasta, ja etenkin sen kritisoinnista. Näin liberaalissa maassa, jossa kirkkoon kuuluminen on pikemminkin tapa, jossa mäyräkoira kuuluu viikonlopun pakko-ostoksiin, ja jossa monenlainen moraalinen rappiotila on vallalla, ei saisi sanoa pahaa sanaa kouluruoasta. Sitä voisi jo kutsua sananvapauden rajoittamiseksi.

Meitä suomalaisia leimaa yksi eriskummallinen piirre suhtautumisessa ruokaan. Jos valittaa ruoasta, tulee helposti leimatuksi hienostelevaksi nirppanokaksi. Ruokaa ei saa jättää ja ruokaa pitää kunnioittaa syömällä hiljaa. Muiden länsimaiden kanssa meitä ei yhdistä ruokailu sosiaalisena tapahtumana, vaan korkeintaan ylipainoisten alati kasvava osuus väestöstä. Pohjoismaissa myydään eri mallistoja vaatteistakin, ettei kukaan joutuisi tuntemaan itseään ei-normaalipainoiseksi. Minusta ruoan omituinen, lähes pyhä asema, kertoo eniten siitä, miten lähellä pula-aika vielä on yhteiskunnallisessa keskustelussa ja perimässämme. Voimme olla vaikka kuinka modernia it-sukupolvea, mutta jokin kasvatuksessamme heijastelee vieläkin pettua ja korviketta.

Kun esikoiseni kävi esikoulua, olin syksyn vanhempainillan tärkein viesti opettajilta se, miten hyvin kaikki lapset syövät. Minua olisi kiinnostanut paljon enemmän, kuinka he oppivat ja mitä he tekevät oppimisensa eteen. Tänä päivänä lapsemme ovat kasvavia ja urheilevia poikia, jotka edelleen ovat lähes kaikkiruokaisia. En ole koskaan kuullut heidän valittavan kouluruoasta, mutta jo useampia vuosia olen ihmetellyt, millaista ruokaa koulussa oikein tarjotaan. Lapset ovat nimittäin niin nälkäisiä saapuessaan koulusta, että äitini tekee heille lämpimän ruoan iltapäivällä kahden-kolmen maissa. Joka koulupäivä. Aika usein ruokittavia suita on enemmänkin, ja leikkimään (lue: aterioimaan) tulijoita olisi vielä enemmän.

Ensin ajattelin, että he eivät kenties malta syödä kunnolla kiirehtiessään välitunnille. Olen kuitenkin ollut riittävästi talkootöissä jalkapalloturnausten keittiössä tietääkseni miten nopeasti suomalaiset lapset kykenevät täyden lautasen tyhjentämään. Kyse ei ole siis siitä. Kyse on siitä, että paikallinen kouluruoka on ravinneköyhää ja lisäksi sen määrää rajoitetaan. Kaksi kalapuikkoa alaluokkalaisille on normaali annos.

Olen vuosikausia sanonut, että suomalaisessa kouluruokailussa on paljon pielessä. Kyse ei ole keittiöhenkilöstön ammattitaidottomuudesta tai viranhaltijoiden huonosta suunnittelusta. Kyse on pelkästään siitä, että kouluruokaan on käytettävissä käsittämättömän pieni summa rahaa. Aikuiset päättäjät, jotka ruokailevat erilaisissa lounaspaikoissa monenkirjavien salaattibuffetien ja höyryävien härkäpatojen äärellä, eivät voi edes kuvitella millaista on lounasruoka, jonka valmistaminen saa maksaa reippaasti alle euron annosta kohti. Se on salaatiksi nimettyä juuresraastetta, näkkileipää, keittoa keiton perään, veteen keitettyä puuroa, einespihvejä ja kalapuikkoja. Sellaista ruokaa ei moni päättäjä itse söisi päivästä toiseen. Lapsemme ja heidän opettajansa syövät.

Jos kritisoit kouluruokaa, isket tikaria hyvinvointi-Suomen sydämeen. Hyvinvointi-Suomi on murtunut jo aikaa sitten. Joka toisessa kouluruoka-argumentissa muistutetaan ilmaisesta kouluruoasta. Pitäisi olla kiitollinen, että meillä on ilmainen kouluruoka. Anteeksi vain, mutta ihan oikeasti maksaisin mielelläni siitä, että lapseni ja heidän koulutoverinsa saisivat syödä koulussa ravitsevaa ruokaa vatsansa täyteen. Sillä ilmaista ei ole olemassa eikä halvalla saa hyvää. Niin se vain menee.