tiistai 8. toukokuuta 2012

Kiekkohuumasta lippufarssiksi

Ylimielisyys on ylipäätään negatiivista, mutta vielä negatiivisempaa siitä tekee, jos samaan yhteyteen liittyy joustamattomuus. Näin on käynyt urheilumaailmassa lähes instituution asemassa olevalle Suomen Jääkiekkoliitolle ja sen toppatakkimiehiin lukeutuvalle puheenjohtaja Kalervo Kummolalle. Aika on ajanut rautanyrkkien ohi jo aikapäiviä sitten. Aika on ajanut ohi myös Kummolan.

Viime kevään kiekkohuuma on kotikisojen alla ja varsinkin aikana kääntynyt totaaliseksi farssiksi, jossa pääroolissa esiintyy surkuhupaisa Kummola. Lippufiasko on osoittanut lopullisesti, miten vieraantunut tämä ikääntynyt, kärttyisä ja ylimielinen jäärä on ruohonjuuritasosta. Siitä juniorityön ja uskollisten kannattajien tasosta, joka todellisuudessa tekee suomalaista jääkiekkokulttuuria. Suomalainen jääkiekkokulttuuri on aina kummunnut kansan syvistä riveistä, talkootyöstä, käristemakkaroiden tuoksusta ja tuhansista ulkojäillä vietetyistä omatoimisista harjoitusminuuteista matkalla kiekkotähdeksi. Nykyään siihen tuntuu liittyvän Myös rajatut olutalueet ja joka erätauolla myöhemmin katsomoon palaavat katsojat. Ne samat, joiden ainoa äänen korotus pelissä tarkoittaa vastustajan valmentajan tai tuomarien haukkumista.

Kummolan kannattamaan suomalaiseen huippujääkiekkokulttuuriin on lisäksi pesiytynyt pienen etujoukon muodostama sisäpiiri, joka ei siedä kritiikkiä. Sisäpiiri on onnistunut vaientamaan mm. median, joka on vuosien ajan jättänyt kertomatta sisäpiiriin kuuluvien ex-tähtien bordelliseikkailut tai irtosuhteet samalla kun alkoholisoituneiden vaimojen toilailut on lakaistu rahalla maton alle. Suomalaisessa jääkiekkomaailmassa on tabuaiheita, joista kansan suurilla rivillä ei ole edelleenkään edes harmainta aavistusta. Urheilulehti yrittää, mutta niinpä vain senkin toimittajalta evätään viime hetkillä tulo suoraan televisiolähetykseen. 

Mutta ajat ovat muuttumassa. Sosiaalinen media ei pysy aisoissa sillä, että puheenjohtaja sivuuttaa sen merkityksen, vähättelee toisinajattelijoita ja kaupallisuuden läpisumentamin silmin porskuttaa eteenpäin. Ihminen, joka samaan aikaan puhuu suomalaisen juniorityön kehittämisestä, muttei tiedä mitä harrastus maksaa tavalliselle pikkukaupungin D2-juniorille ei yksinkertaisesti ole enää ajan tasalla. Tosiasia on, ettei suomalainen jääkiekko tarvitse yhtäkään kaupallisen krääsän sävyttämää kiekkokiertuetta, jossa jokainen yhteistyökumppani pyrkii ainoastaan rahastamaan ylihintaisilla makkaroilla tai fanituotteilla, ei yhtäkään kiekkopomojen kosteaa illanviettoa juniorityön kehittämisen verukkeella, alkoholin sävyttämiä yksityislentoja tai toritapahtumia, joiden ylilyöntejä selitellään jälkikäteen ja levitetään YouTubessa. Kaiken huippu on ollut katsojien pakottaminen kaupallisille maksukanaville katsomaan joukkueen bussimatkaa aamujäälle ja kuuntelemaan mikä-ihmeen-kortelaisen vaihtoaitionvieruskommentteja pelaajien piilolinssien kuivumisesta. Harmi, että itsearviointiin kykeneviä palefaceja ei näy kiekkokommentaattorien kasvavassa joukossa. 

Olen seissyt ja parhaimmillaan istunut 18 vuoden ajan sadoissa jääkiekko-otteluissa kahdessa maassa. Tiedän mitä on, kun joukkue vaatettaa. Se tarkoittaa kymmeniä verryttelypukuja, toppatakkeja, kevyttoppatakkeja, t-paitoja ja lenkkikenkiä. Kauluspaidat sentään tuli usein revittyä kaudenpäätösbileissä. Tiedän myös, mitä yhteistyökumppanit tarjoavat. Yleensä se oli aina vip-kohtelua ties missä kissanristiäisissä tai ravintoloissa. Mutta tiedän myös, kuka lopulta sen kaiken maksaa. Fanit. Ne, joista uskollisimmat edelleen ovat perheemme ystäviä.

Kaikki se taloudellinen hyöty, jonka puolisoni ammattilaisura mahdollisti, on käytetty perheemme elämiseen. Siltä pohjalta saadulla henkisellä ja taloudellisella pääomalla on maksettu myös lastemme jääkiekon harrastamista ja maksetaan edelleen. Summa on sen verran iso, että on parempi olla miettimättä sitä. On turha väittää, ettei jääkiekon kotikisojen lippufarssissa ole kyse rahasta. Vielä enemmän siinä on kuitenkin kyse myös periaatteista ja niistä luopumisesta.

Eihän se mikään ihme ole, jos kansainvälisen jääkiekkoliiton puheenjohtajuutta haikaileva kiekkopomo vieraantuu ruohonjuuritasosta. Kun yhteistyökumppanien maksamissa aitioissa, rajatuilla kiintiöpaikoilla ja notkuvien pöytien ääressä on niin paljon mukavampi ja helpompi olla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti