Mieheni lähti aamuvarhaisella työmatkalle. Ehtiminen läntiseen Keski-Eurooppaan työpäiväksi tietää heräämistä kolmen - neljän korvilla ja illalla tilattuun taksiin nousemista klo 04.15. Heräsin, tietysti, samalla. Katsoin puolisoani ja ajattelin, miten monesti minä olen lähtenyt samalla tavoin. Nyt ei tehnyt mieli lähteä.
Työmatkat ovat tietenkin antoisia ja niillä pääsee usein paikkoihin, joissa ei muuten tulisi käytyä. Mutta ne eivät ole lomaa tai vapaa-aikaa, vaan poikkeuksetta tiukasti aikataulutettua touhua aamusta iltaan. Notkuminen lentokentillä, lentokoneissa tai junissa ei ole pidemmän päälle pelkkää herkkua, vaan vaatii paitsi hyvää kuntoa, myös aimo annoksen asennetta. Pitää jaksaa seurustella isäntien ja emäntien kanssa työpäivien päätteeksi, tuliaisia kotiin ei sovi unohtaa ja hyvät yöunetkin olisi tarpeen saada. Ajallisesti reissaaminen työn puolesta on hankalaa. Matka-aikaa ei lasketa työajaksi ja on omasta arvottamisesta kiinni, miten korkealle arvostaa vapaa-aikansa.
Kun alainen aamupäivällä tuli huoneeseen ja alkoi kysellä lähtisinkö kesäkuussa Ranskaan, vastasin kevyin mielin, etten. Reissu ei ollut työni kannalta tarpeellinen ja olen reissannut tänä vuonna jo ensimmäisen puolen vuoden henkilökohtaisen kiintiöni täyteen.
Nyt on puolison vuoro. Vaikka onkin jo kova ikävä. Tulisi jo kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti