Kävimme perjantaina iltasella ajelemassa puolisoni Kain kanssa. Pojat olivat menneet kaveriensa kanssa jääkiekkopeliin. Me vanhemmat olimme saaneet työmme viikolta tehtyä, ja koska minulla oli talliltakin vapaata, meillä oli vähän aikaa keskenämme.
Kävimme yhdellä hevostallilla. Kai ei talleihin yleensä sisälle tule, kurkistaa ovelta ja riippuen tallin ilmanlaadusta, poistuu nopeasti tai vielä nopeammin. Hän on erityisen allerginen hevosille ja heinälle. Niitä molempia tuppaa talleilla olemaan. Siitä huolimatta hän tulee usein seurakseni lyhyelle tallikäynnille, vaikka seisoskeleekin yleensä ulkona.
Kun ajelimme kotiin, Kai totesi yhtäkkiä, että sitten kun pojat muuttavat pois kotoa, niin eiköhän meidänkin pidä muuttaa jonnekin, missä voi pitää hevosia kotona. En uskonut korviani. Menin ihan sanattomaksi. Sain sanottua, että minä en ole kyllä ajatellut sellaista. Kai sanoi, että mitä me tuollaisella sijainnilla (tarkoitti nykyistä kotiamme) enää sen jälkeen teemme ja, että aina hän on halunnut asua sellaisessa paikassa kuin mökillämme.
Meinasin ihan oikeasti pakahtua. Olen aina katsellut ihania maalaispaikkoja sillä silmällä, etten koskaan tule itse asumaan sellaisessa. Olen aina kuvitellut, ettei lähiössä kasvanut, allerginen mieheni koskaan muuttaisi pienen pihan ja keskustan läheisyydestä pois. Nyt, lähes 19 vuoden parisuhteen jälkeen, hän vain yhtäkkiä toteaa, että asuisikin mieluusti puutalossa taajaman ulkopuolella (lue: hirsitalossa jonkin isomman kaupungin lähellä). Mitä me moderninpuoleisella kivitalolla ja sen neljällä makuuhuoneella enää 10 vuoden päästä tekisimme? Kun voisi asua jotenkin muutenkin.
Tiesin silloin, että Kai todella rakastaa minua. Hän haluaa elää kanssani vanhaksi asti ja jakaa loppuelämänsä kanssani. Hän haluaa minun parastani, koska tietää ja tuntee kaikkein parhaiten, mikä on minulle tärkeää ja mitkä asiat tekevät minut onnelliseksi. Hän tietää, että rakastan hevosia, vaikka ne aiheuttavat hänelle hengitysoireita ja, että nautin elämästä ulkosalla. Vielä enemmän nauttisin siitä, jos saisin jakaa sen yhdessä Kain kanssa. Hän tietää myös, että rakastan häntä, vaikka olenkin joskus tuntikausia tallilla. Minusta sitä todella voidaan kutsua rakkaudeksi.
Visuaalisena ihmisenä näen jo sieluni silmillä pienen tallin. Meidän oman tallin. Sitten joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti