Kuopus halusi ilmoittautua alkukesästä lasten urheiluleirille meidän vanhempien mielestä vähän hetken mielijohteesta ja kaverien kannustuksesta. Hän on yöpynyt pitkästi alle kouluikäisestä vieraissa paikoissa ja ollut ilman vanhempiaan vaikka missä, viimeksi heinäkuussa viisi päivää jääkiekkoleirillä. Kuitenkin leiri, jossa on telttamajoitus, oli uusi kokemus.
Ei olisi meidän pojasta tullut partiolaista, sillä haimme hänet jo leirin toisen päivän iltana kotiin. Koko päivän odottelin, milloin puhelin soi. Oli vain jotenkin sellainen aavistus, että kotiin sieltä tullaan. Niinhän siinä kävi, että nukkumaanmenoajan lähestyessä itkuinen lapsi soitti. Siinä ei auttanut keskustelu, tuumaustauko eikä ohjaajienkaan opastus. Poika piti hakea pois.
Oli hellyttävää huomata, miten onnellinen hän oli, kun pääsi omaan autoon. Kovasti tuli tarinaa ennenkuin uupumus iski. Hän oli kaatunut leirillä ja lyönyt yllättävän pahasti päätään, mutta kyllä oikea syy poistumiseen oli koti-ikävä. En ihmettele sitä lainkaan.
Lapsi on tullut äitiinsä myös siinä asiassa, että hyvä sänky ja toimivat fasiliteetit ovat elämässä tärkeitä. Hän on hyvin itsenäinen, muttei mikään laumasielu. Pieni ikäero veljen kanssa on tehnyt heistä hyvin läheisiä. Kun veli on mukana, on paras turva aina tukena. Sitä ei yksikään kaveri voita.
Toisaalta hän on varmaan aika hyvälle tottunut. Ainoa kokemus teltoista on rajoittunut satunnaiseen köllöttelyyn mummolan tai mökin pihalla kököttävässä teltassa ja osan yöstä nukkuminen siellä. Poika, joka tapaa matkailla viiden tähden hotelleissa, ei tainnut ymmärtää millaista voi olla jonottaa leirillä vessaan.
Minusta oli ihanaa, että hän halusi tulla kotiin. Se vasta olisi kurjaa, jos lapsi viihtyisi muualla omaa kotiaan paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti