Selviytymistarina

Pitkästä aikaa blogin kimpussa. Minulla on ollut miljoona asiaa mielessä, mistä voisi kirjoittaa, muttei muka koskaan aikaa. Lomalla piti olla aikaa. Lomasäät ovat kuitenkin olleet sellaiset, että olen ollut mökillä ulkosalla 10-12 tuntia päivittäin. Aurinkokin on paistanut siihen malliin, ettei blogin kirjoittelu ole häikäisyn vuoksi onnistunut ulkona. 

Tänään tulin Joensuuhun mieheni vanhempien kotiin. Olen tappanut aikaa lorvimalla kirjaston lukusalissa, pitkällä lounaalla ja maleksimalla tuntikausia kirppiksillä samaan aikaan, kun mieheni ylläpitää ystävyyssuhteitaan vuosittaisen perinteisen Amigos-golfin merkeissä. Sain aikaiseksi mennä myös paikallisen kuntosalin bodypumpiin. Se oli tämän illan paras teko, kun en saanut poikiakaan kiinni kiekkoleiriltä. 

Anoppilassa aika kuluu kuvalehtien parissa. Luin Terhi Ekeblomin selviytymistarinan heinäkuun Eevasta, ja jälleen kerran saatoin yhtyä toisen nuorena syövän sairastaneen ajatuksiin. Sairastuin itse 36-vuotiaana rintasyöpään ilman sukurasitetta, epäterveellisiä elämäntapoja tai muita yleisesti tunnettuja riskitekijöitä. Olin kahden alakouluikäisen lapsen akateeminen äiti keskellä ruuhkavuosia. 

Sairastuminen oli shokki läheisilleni. Itse olin aavistanut jo pitkään, etten ole kunnossa. Kuten Terhi Ekeblomkin, minäkin kävin läpi oman kuolemani ja haavoittuvaisuuteni. Ensin lähti osa rintaa, kuukauden päästä koko toinen rinta. Lähti kaikki naiseus, omasta mielestäni. Lähti itsekunnioitus. Lähti myös pitkät hiukset, elämäni ensimmisen kerran. Kun ne alkoivat kaksi viikkoa sytostaattihoitojen alkamisesta suihkussa lähteä, pyysin miestäni leikkaamaan kaikki koneella. En koskaan unohda miltä tuntui katsoa itseään peilistä siilitukkaisena. Se näytti oikeastaan niin hyvältä, että ymmärsin tehneeni hirveän virheen, kun olin vuosikaudet pitänyt pitkää tukkaa. Lopetin hiusten värjäämisen samalla. Enää en laita päänahkaani väriaineita enkä kasvata pitkikä hiuksia. Kun ripset lähtivät, päätin etten koskaan riskeeraa samaa ripsipidennyksillä. 

Sairastuminen syöpään nuorena on asia, johon ei välttämättä osata suhtautua. Oli hämmentävää huomata, miten eri tavoin ihmiset ottivat tiedon vastaan. Ne ihmiset, joilta olisin kuvitellut saavani eniten tukea, lamaantuivat. Hyvin harva kävi luonani sairaalassa, vielä harvempi kotona. Muutamat valittelivat kipeää kättään ja niskasärkyään samaan aikaan, kun minä makasin jouluna eristyksissä sairaalassa. Koin hyvin konkreettisesti, että jokaiselle meistä on annettu juuri sen verran kannettavaksi kuin jaksamme kantaa. Osalle enemmän, osalle vähemmän. Ei siitä voi ketään syyttää. 

Kyllä minä tukeakin sain. Etenkin omalta perheeltäni ja äidiltäni, omilta rakkaimmilta ihmisiltäni. Ilman heitä en olisi selvinnyt. Lasten opettajat olivat aivan korvaamattomia vielä pitkään jälkeenpäinkin. Ja ne lukuisat yllättävät ihmiset, jotka rukoilivat puolestani, lähettivät jatkuvasti tekstiviestejä ja tukea mm. facebookissa. En koskaan unohda teitä. 

Matka terveiden kirjoihin on pitkä. Se ei lopu leikkauksiin, sytostaattipiikityksiin tai hormoni-infuusioihin. Saan sairaalahoitojen jälkeen 10 vuoden ajan hormonihoitoa, joilla pyritään laskemaan uusiutumisriskiä. Otan tabletin joka ikinen päivä vielä monen, monen vuoden ajan. Kontrolleissa käyn kahdesti vuodessa. Viimeksi talvella minulta otettiin ohutneulanäyte toisesta rinnasta. Onneksi se osoittautui vaarattomaksi, mutta tutkimuksiin ja epätietoisuuteen hurahti useita viikkoja. Syöpä tulee tavalla tai toisella olemaan aina elämässäni mukana. Sen kanssa on vain opittava elämään. 

Teen edelleen paljon töitä, harrastan ja olen monessa mukana. Se pn minun tapani maksaa takaisin sitä kiitollisuuttani, että sain jatkaa elämää. Saan yhteiskunnan kustantamaa ensiluokkaista syöpähoitoa ja olen saanut yhteiskunnan maksaman koulutuksen. Sitä velkaa en saa koskaan maksetuksi, mutta ainakin voin yrittää. Mikään elämässäni ei lopulta ole enää samalla tavoin, kuin joskus oli. Sitä voisi kutsua sisäiseksi rauhaksi, tietoisuudeksi omasta itsestään. Sen ajatuksen jaan kaikkien syövän läpikäyneiden kanssa. Saatat joskus ihmetellä, miksi olen sellainen kuin olen. Se johtuu pitkälti siitä, mitä olen käynyt läpi.