Viidesosa amerikkalaisista tekee töitä enemmän kuin 50 tuntia viikossa. Keskimäärin amerikkalainen palkansaaja tekee yli 100 tuntia enemmän töitä vuodessa kuin suomalainen. Kansallisia vapaapäiviä on vähemmän ja tyypillinen vuosiloma on parhaimmillaan kaksi viikkoa. Suurin osa edes jonkinlaista vastuuta kantavista työntekijöistä ei uskalla olla töistään pois viikkoa pidempään, ettei tule syrjäytetyksi tai osoitetuksi tarpeettomaksi. Lapsen syntymän jälkeen äidillä on mahdollista saada 12 viikon mittainen palkaton vapaa. Harva pystyy sitä pitämään.
Samaan aikaan moni amerikkalaisnainen elää kotiäitinä ja pyhittää uransa ja elämänsä perheelleen. Aika moni on taloudellisesti tiukilla ja elää köyhyydessä. Vielä useampi elää kuitenkin paljon pohjoiseurooppalaisia kanssaihmisiään vauraammin, rennommin ja ennen kaikkia positiivisemmin. Miten he sen tekevät? Eivät ainakaan odottelemalla lomaa ja hokemalla mantraa työelämän raskaudesta.
Joku tässä yhtälössä huolestuttavasti mättää. Meillä Suomessa on tavanomaista, että etenkin julkisella sektorilla työskentelevällä voi olla vapaaksi otettujen lomarahojen ja täysien lomien myötä kolme kuukautta vapaata vuodessa. Päälle kansalliset vapaapäivät ja viikonloput. Työelämästä voidaan olla vuosikausia pois vanhempainvapailla, opintovapailla ja ties millä vuorotteluvapailla. Sairastaakin voi täydellä palkalla kuukausitolkulla. Kuka tekee työt? Kuka tämän kaiken maksaa? Kun samaan aikaan väki ikääntyy kovaa kyytiä ja huoltosuhde kärjistyy, ollaan siinä missä nyt ollaan. Rahaa ei ole edes nykyisen tiestön ylläpitoon, homeisten alakoulujen kunnostamisesta puhumattakaan.
Lomailun määrä ei lisää töitä tai mahdollista niiden teettämistä niillä, jotka syystä tai toisesta ovat keikahtaneet työelämän ulkopuolelle. Jätetään mieluummin tekemättä tai teetätetään jäljelle jäävillä. Ei ihme, että samaan aikaan hulppeiden vapaiden kanssa meillä vellotaan työpaikkakiusaamisen ja työperäisen masennuksen aallokossa. Porukka uupuu työssä ja työssäjaksamisen edistäminen on jokaisen poliitikon huulilla. Meillä on jostain syystä varaa pitää kalliisti korkeakoulutettuja ihmisiä vuodesta toiseen pätkätöiden ja työttömyysjaksojen ristikossa. Kukaan ei pidä minään, että esimerkiksi tuhannet määräaikaiset opettajat ovat kesän ansiosidonnaisella päivärahalla. Se on ihan normaalia, ihan kuin joku puutarhatöihin rinnastettava kausityö. Ammattilehtikin alkaa jo hyvissä ajoin keväällä muistutella, miten päivärahaa haetaan. Päivärahan nostaminen on ikäänkuin saavutettu etuus. Työssäoloehto täyttyy. Koko terminologia on jotenkin vinksallaan.
En jaksaisi millään enää kuunnella jargonia siitä, miten valtavan tehokkaita ja tuottavia me suomalaiset olemme. Tein itse ennen lomaani kolme kuukautta melko paljon ylitöitä eikä se ollut hauskaa. Tuntilistaan tuli lukuisia 10-11 tunnin mittaisia työpäiviä ja koko työaika oli jatkuvaa tykitystä. En pitänyt itseäni tehokkaana enkä järin tuottavanakaan, mutta tekeminen ei vain loppunut, ennenkuin asioita oli saatu tehtyä ja pahin paine purettua. Jatkossa aion pyrkiä normaaliin työaikaan, onko se nyt jotain vajaa 38 tuntia viikossa. Ja olla muutoin tavoitettavissa töiden edellyttämällä tavalla. Se riittää.
Niin muuten, minun ei tarvitse katsoa omaa peilikuvaani tai puolisoani kauemmas, kun näen ihmisen, jolle kaksi viikkoa kokonaan pois työnsä parista on todella pitkä aika. Älä siis turhaan pyytele anteeksi, että soitat minulle työasioissa juuri nyt. Minä taidan olla lopulta töissä aina enkä takuulla ole ainoa. Ehkä me suomalaiset emme sittenkään ole niin kaukana amerikkalaisista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti