Tänä vuonna sain olla mukana seuraamassa ammattiin valmistuvien nuorten iloa, hakea lapset koulusta kesäloman viettoon ja juhlia kolmissa lakkiaisissa. Se kaikki toi mieleen muistoja omalta koulutaipaleelta ja omista lakkiaisista kahdenkymmenen vuoden takaa.
Kaikki kouluvuoteni pidin itseäni laiskana oppilaana, koska koulunkäyntiini ei kuulunut kokeisiin pänttäämistä. En muista, että vanhempani olisivat kertaakaan kyselleet minulta opittuja asioita kokeita edeltävinä iltoina tai edes pahemmin kyselleet, onko läksyt tehty. Lukiossa olin hiljaa, kun puhuttiin kokeiden lukuun käytetystä ajasta. Kyllä minä läksyt tein enkä koskaan myöhästellyt. Mutten myöskään pingottanut. Minun aikani kului tallilla.
Pärjäsin koulussa omalla tavallani. Vasta aikuisiällä, omissa kasvatustieteen opinnoissani, ymmärsin, miksi pärjäsin tietyissä aineissa ja tietyllä tavalla. Se johtuu siitä, että vahvin aistini on näkeminen. Sen johdosta lukuaineet sujuvat kutakuinkin pelkällä silmäilyllä. Heikoin aistini taas on kuuleminen. Siksi epäonnistuin englannin kuulunymmärtämisessä ylioppilaskirjoituksissakin ja kirjoitin "vain" magnan.
Jos kirjoittaa suoraan sanottuna mitättömällä lukemisella ylioppilaskirjoituksissa kolme laudaturia ja yhden magnan ja päästötodistuksen keskiarvo hipoo yhdeksää, ei osaa ajatella miten kovan työn takana sellaiset arvosanat oikeasti voivat olla. Miksen yrittänyt enempää? Miksen laittanut rimaa yhtään korkeammalle? Ja toisaalta, mitä hyötyä siitä olisi ollut? Minulla on akateeminen tutkinto ja erinomainen työ. En tarvitse mitään enempää.
Olen yrittänyt noudattaa lasteni suhteen samaa rentoa linjaa. Esikoisella oli ensimmäisiä lukuaineiden kokeita tänä lukuvuonna. Poika ei ole kovin tunnollinen mitä koulunkäyntiin tulee, tekee kaikki läksytkin joko koulussa ja/tai todella hätäisesti kotona. Käsiala on yhtä surkea kuin äidillään. Siksi olin hieman huolissani, millaisen todistuksen hän mahtaa saada.
Aivan turhaan minä huolestuin. Molemmat saivat erinomaiset todistukset. Kumpikin taitaa olla tullut vanhempiinsa. He eivät ole mitään stipendien kauhojia (minä en saanut koskaan stipendiä, puoliso sai kerran, kun nosti keskiarvoa puolella numerolla yhdessä lukukaudessa) eikä mitään hymypoikapatsaitakaan ole takan päälle odotettavissa. Mutta kuten heidän opettajansa sanovat, heillä ei tule oppimisen raja ihan heti vastaan. Saisivat kuulemma vain pitää vähän enemmän meteliä osaamisestaan. Mutta ei, he ovat kuten vanhempansa. Tai ainakin kuten äitinsä, se hiljainen joka istui etupenkissä ja loisti kokeissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti