Ulkona syömässä

Onpas pitkä aika hurahtanut edellisestä postauksesta! Voiko tätä enää edes bloggaamiseksi sanoa? No, nyt aloitetaan taas.

Kuuntelin autossa radiosta, kuinka Saksassa paljon matkustellut mies kertoi kokemuksistaan ja suhteestaan suomalaiseen ravintolakulttuuriin. Monen sikäläisiä oloja tuntemattoman korvia olisi saattanut jo alkaa kuumottamaan tai ainakin mielialaa kirvoittamaan miehen puheet. Ne kun suitsuttivat saksalaista ravintokulttuuria mennen tullen. Mies kertoi kuinka kaksi henkilöä voi syödä hyvässä gasthausissa Hampurin kupeessa reilulla kolmella kympillä hyvän illallisen ja palan painikkeeksi kuusi tuoppia olutta. Tai asua Wismarissa viehättävässä hotellissa vajaalla viidelläkympillä ja maksaa oluesta kaksi euroa. Mies kertoi myös siitä, että Saksassa ei koskaan tarvitse mennä tyhjään ravintolaan. Ja vaikka yhdeltäoista yöllä voi poiketa autobaanalta rampille, pysähtyä sikäläiselle liikenneasemalle ja ostaa pullon Bacardia. Yhtäkään puliukkoa mies ei ollut koskaan Saksassa nähnyt.

Kyllä niitäkin asozialeiksi nimitettäviä laitapuolen kulkijoita toki löytyy, mutta totta se on, että epämukavan voimakkaasti humaltunut saksalainen on harvinaisuus. Tämä siitä huolimatta, että saksalaisen kodin perusvarustukseen kuuluu aina olutkori paikallisen panimon olutta vierasvarana ja iästä riippumatta kansalaiset tykkäävät käydä oluella tai viettää iloisia, hyvän ruoan sävyttämiä iltarientoja.

Kun asuimme Saksassa, kävimme vähintään kerran viikossa syömässä ulkona. Kotipelien jälkeen koko joukkue perheenjäsenineen kokoontui yhteen ravintolaan syömään, ostoksilla ollessa oli tavanomaista piipahtaa syömään ja pikaruokapaikkojakin tuli käytettyä. Pienet lapset olivat aina mukana.

Kun palasimme Suomeen, yritimme jatkaa samaa kulttuuria. Parin kerran jälkeen mieheni sanoi, että nyt riittää. Hän ei halunnut maksaa 100 euroa siitä ruoasta, joka eteemme saimme, kun olimme tottuneet ruokailemaan parilla kympillä paljon paremmin. Aika pian suomalaistuimme ja aloimme tehdä ruokaa kotona. On niin paljon mukavampaa valmistaa hyvää ruokaa itse tietäen mitä suuhunsa laittaa, kun maksaa itsensä kipeäksi ala-arvoisesta uruguaylaisesta kanasta. Nykyään ulkona syöminen on rajoittunut lounasruokailuun, satunnaiseen pizzan hakemiseen kotiin ja liikenneasemien bulkkiruokaa jääkiekkopelireissuilla ja mökkimatkoilla syöden. Vähän nolottaa, miten vähäisen panoksen sitä antaakaan paikalliselle ravintolatarjonnalle.

Jossain mättää ja pahasti, kun meiltä puuttuu samanlainen ulkonasyömisen kulttuuri kuin esimerkiksi jo Ruotsissa. Tukholmassa jokin aika sitten käydessäni lauantai-iltana ravintoloissa oli valtavasti lapsiperheitä viettämässä aikaa yhdessä, usein useamman sukupolven voimin. Meillä poteroidutaan koteihin, niihin isolla lainarahalla rakennettuihin, Avotakan opeilla sisustettuihin kliinisiin linnoihin, joissa yhä harvemmin asuu onnellisia perheitä.

Tein tänään ruoaksi juustoista kanakeittoa. Yhtä hyvää keittoa en ole tainnut koskaan ravintolassa syödä, en missään maassa.