Viime aikoina olen pohtinut paljon työssäjaksamista ja työuupumusta. Olen käynyt työnohjauksessa ja keskustellut niistä paitsi oman itseni, myös laajemmin koko yhteiskunnan näkökulmasta. Miksi meillä voidaan niin pahoin töissä?
Monelta osin kyse on kansallisesta ongelmasta, joka juontaa juurensa kasvatukseemme. Olemme nopeasti kaupungistunut yhteiskunta, jossa vielä muutama vuosikymmen sitten peruselintason saavuttaminen edellytti kovaa työntekoa. Peruselintasolla tarkoitetaan elämän kannalta välttämättömien asioiden hankkimista, kuten asuntoa ja ruokaa. Vielä 70-luvulla ruokaan meni yli kolminkertainen summa keskimääräisestä palkkatulosta verrattuna nykyiseen. Elintaso on kohonnut ja tuonut meille hiljalleen sellaisia asioita, jotka ovat olleet esimerkiksi läntisessä Keski-Euroopassa, Ruotsista puhumattakaan, tavanomaista jo kymmeniä vuosia. Meillä esimerkiksi vasta nyt työelämässä on tai jopa on poistumassa ikäluokka, joka laajamittaisemmin perii jotain. Aiemmin kaikki omaisuus piti luoda omalla työllä.
Nyt työelämässä oleva ikäluokka, siis itseni ikäiset ja hieman vanhemmat ihmiset, on poikkeuksetta kasvatettu pula-ajan kokeneiden ihmisten toimesta. Tämä heijastuu suhteessamme työhön. Työllä on meille korostunut asema. Suhtautumisemme työntekoon poikkeaa olennaisesti esimerkiksi eteläeurooppalaisten tai vaikkapa saksalaisten suhtautumisesta. Mitä etelämmäs mennään, sitä vähemmällä työllä on periaatteessa pystynyt turvaamaan itselleen turvallisen elämän. Lämmin ilmasto on mahdollistanut edullisen asumisen, osin jopa itsetuotetun halvan ruoan jne. Väestömäärä on turvannut palvelut toisin kuin harvaan asutussa, kylmässä pohjoisessa maassa.
Suomi on modernisoitunut vauhdilla. Me emme ole kaikilta osin pysyneet vauhdissa mukana. Emme pysty seuraamaan automatisoitumista ja työn luonteen muuttumista sen edellyttämällä vauhdilla. Työelämän murros jatkuvasti nopeutuvine sykleineen ja itsestä riippumattomine syineen ovat ajaneet meidät ahdinkoon, jonne yhä useampi putoaa. Tässä juoksussa pärjäävät ne, jotka sietävät epävarmuutta ja ovat valmiita uusiutumaan kerta toisensa jälkeen.
Kun samaan aikaan joudumme kohtaamaan tilanteen, jossa emme saa säilytettyä edes kaikkea luomaamme, puhumattakaan uuden mahdollistamisesta, olemme tilanteessa, jossa kauhun tasapaino on ainoa tavoiteltava tila. Kaikki kehityksemme on perustunut aina kasvuun. Nyt sitä ei ole eikä ole näköpiirissäkään, on vaikea edes säilyttää totuttu taso. Miten tottua siihen, että elintaso laskee?
Kun ihminen joutuu kuilun partaalle, alkaa hän arvostamaan niitä asioita, jotka edustavat pysyvyyttä tai ei-materialistia ja henkisiä arvoja. Siksi mielenrauhaa tavoitellaan elämäntapavalmentajien ja joogakouluttajien kanssa. Tietenkin on myös niitä, jotka pysyvät oravanpyörässä personal trainereiden avulla. Jos laihtuisin, olisin onnellisempi, menestyneempi ja jaksaisin paremmin. Mikä illuusio meitä ajaakaan eteenpäin.
Tällä viikolla olen miettinyt elämäni suuntaa. Halusin Saksasta pois kasvatukseni tuoman sisäsien pakon johdosta. Näin jälkeenpäin ajatellen se oli niin väärä päätelmä, että ymmärsin sen jo kuukausia muuton jälkeen. Nyt olen miettinyt oravanpyörästä hyppäämistä, ihan samaan tapaan kuin niin moni muukin ikäiseni, jota olen työvuosieni aikana ohjannut. Mitä jos opiskelisi vaikka luokanopettajaksi tai sairaanhoitajaksi? Olisiko se merkityksellisempää. Aika näyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti