Mieheni lähti aamulla työmatkalle Saksaan, taisi olla kolmas kerta vuoden sisällä. Kävin itse Frankfurtissa vuosi sitten lyhyesti. Välilaskun odotteluaika oli paluumatkalla niin pitkä, että ehdin hakea keskustasta Tchibon kahvia, Brezeleitä ja urheiluvaatteita.
Kun muutimme kesällä lähes 17 vuotta sitten mieheni kanssa Saksaan, ajattelimme olla siellä seuraavaan kevääseen. Olimme juuri menneet naimisiin, mieheni opinnot olivat päättyneet, olimme köyhiä ja valtavan rakastuneita. Saksasta emme tienneet juuri mitään enempää kuin mitä minä olin c-kielen tunneilla yläasteella ja lukiossa ehtinyt oppia. Se tarkoitti lähinnä Keine Atomkraft -sloganeita tai Wie heisst du -fraaseja.
Suomi oli liittynyt saman vuoden alussa EU:iin ja Eurooppa oli vielä kovin eri näköinen. Ei ollut internetiä eikä euroa. Emme olleet koskaan nähneet integroituja keittiönkoneita, seinävessanpönttöjä tai pienkerrostalon alle rakennettuja parkkihalleja. Emme tunnistaneet piirakan päällä olleita isoja pensasmustikoita, vaan luulimme niitä luumuiksi. Kielestä, paikallisesta murteesta Stuttgartin kupeessa, emme ymmärtäneet mitään.
Ensimmäisen talven valmistin tuulilasinpyyhkimiä sormet mustana, mieheni pelasi jääkiekkoa ja asuimme homeisessa kerrostalossa. Keväällä ostimme ensimmäisen oman automme, tummansinisen BMW 325td:n. Kun seuraavana elokuuna palasimme Suomesta takaisin Saksaan, oli mieheni sopimuksen palkkasumma tuplaantunut ja muutimme uuteen, ihanaan asuntoon. Sellaiseen, jossa oli sisäänrakennettu keittiö, jalousieverhot ja Tiefbaugarage.
Vuosiin Saksassa mahtui paljon onnea ja iloa, pintaliitoakin ja samalla paljon ikävää. Oli lapsettomuutta, asumista kahdessa maassa ja lukuisia asunnon vaihtoja. Silti mitään en vaihtaisi pois. Minusta tuli kahdeksassa vuodessa enemmän saksalainen kuin monessa Saksassa syntyneestä. Näin uneni saksaksi, puhuimme kotona kahden kielen sekoitusta.
Jos jotain kadun joskus, niin sitä, etten raaskinut maksaa viittäsataa euroa kaksoiskansalaisuudesta ja sitä, että minulla oli niin kiire sieltä pois. Sillä jossain sieluni syövereissä olen edelleen, nyt ja aina, saksalainen.
Tänään odotan miestäni kotiin toisesta kotimaastaan tuliaisten kera. Tchibon kahvia, Henkell Trockenia ja kenties Brezeleitä. Ja sitä suomalais-saksalaista omaa puolisoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti